torstai 7. marraskuuta 2013

PELKOTILOJA

Öynöy.  Pakko taas avautua, kun muistin miten viimeksi kävi kun leikkauspöydälle piti asettua (sappikivet).  Minut oli esilääkitty, eli rauhoittavaa minuun oli pumpattu hoitajan hyväksi katsoma määrä.  Katselin telkkua odotussalissa ihan rauhallisena ja odottelin leikkaussaliin pääsyä.  Hoitaja tuli minut noutamaan ja kävelimme leikkaussaliin, missä hoitaja kehotti käymään leikkauspöydälle.  Ja voi luoja sitä reaktiota, joka tuli aivan puskista!!  Menin täysin pois tolaltani, kun siihen kävin makuulle.  Aloin itkeä aivan hysteerisesti ja muistan että tilanne oli aivan kauhea, tärisin ja parkusin.  Kauheammaksi tilanteen teki vielä hoitaja, joka totesi kylmästi että rauhoitu hyvä ihminen, mitäs siinä parut! Minua pelotti aivan mielettömästi.  Anestesialääkäri sen sijaan huusi hoitajalle, että miksi ette lääkinnneet potilasta asianmukaisesti, eli norsun annos olis pitänyt antaa tajuttomuuslääkettä.  Siihen onneksi tuli nopeasti rauhoitteleva lääkäri ja hoitaja, joiden myötä sain itseni kerättyä taasen.  Tästä on siis muutama vuosi aikaa eikä aikaisempia kokemuksia silloin leikkauksista ollut.

Nyt kuitenkin mietin, että mitenkähän tällä kertaa käy.  Jännittää ihan kauheasti.  Siinä on vaan jotain niin rivoa, että sinä itse käyt siihen petille.  Toisaalta onneksi aika kultaa muistot ja elämänkokemus vahvistaa.  Eli uskoisin, että selviydyn tällä kertaa paremmin tilanteesta.  Ja tämä leikkaus on sellainen, jonka itse haluan ja tiedän odottaa ihanaa lopputulosta.  Vähän niinkuin synnytyskipu.... sen kestää kun tietää että lopputuloksena on ihana vauva! No joo, nää on sellaisia asioita, joista on pakko puhua sitten konsultaatiossa ihan avoimesti.  Toivotaan vaan, että lääkärillä on aika.  Vähän vaan arvelluttaa, että onko sillä oikeesti aikaa, vaikka kaikki ovat vakuuttaneet että kyseessä on kirurgi joka oikeesti panostaa konsultaatioaikoihinsa ja on oikeesti kiinnostunut potilaistaan ja että tulee halutunlainen lopputulos.  Puolitoistatuntia on varauskirjaan ainakin merkitty, eli tuntuu hyvinkin riittävältä ajalta. Se nähdään ja kuullaan sitten marraskuun loppupuolella!  : )

2 kommenttia:

  1. Luetkohan enää näin vanhoja tekstejä? Kommentoin kuitenkin.. Kuulostaa niin tutulta! Itellä myös sappirakon poisto "päiväkirurgisena" takana (jouduin kuitenkin jäämään yöks). Sinne saliin meno oli kamalaa! Olin niin hysteerinen, etten kyenny edes itkeen, vapisin vaan pakokauhun vallassa, ja kun nukutusaineen matkan kädessä tunsi, olin täysin varma kuolevani, kun se ehtii sydämeen. Vasta jälkeenpäin oon kuullu noista esilääkkeistä, että sellasia olis voinu saada. Olis ehkä ollu positiivisempi kokemus. Pelottaa ajatus omasta leikkauksesta myös just sen nukutuksen takia, vaikka siihen on vielä aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voit itku, hei vaan kohtalotoverini...! Mä olen toisaalta ajatellut ton nyttemin silleen, että kyseessä on ihan erilainen leikkaus, kuin sappileikkaus. Joo, riskit on nukutuksessa jne samat, mutta kuitenkin. Odotettavissa on ihanat uudet rinnat! Noista esilääkkeistä kuitenkin, että ne eivät minulla toimineet. Eivät myöskään silloin, kun minulta laseroitiin silmät. Koska jos olis annettu tarpeeks troppia niin olisin jo valmiiksi ollut tajuttomana ja se ei vissiin sitten käy kun toimenpide on vasta edesä... Sama juttu aina vaan, menen pakokauhun valtaan! : ) Toisaalta niistäkin kokemuksista olen aina selvinnyt, joten meillä ei ole hätää! Tsemppiä, ei pidä antaa kuitenkaan pelolle valtaa, en minäkään suostu siihen vaikka olenkin tämmöinen etukäteen panikoija!!! : ) Tsemppiä!

      Poista